Viikonloppua lyhyesti

Marille taas kiitos Blogimiitin järjestämisestä. Keskustelunaiheet olivat taas sitä samaa kuin yleensäkin, tosin tällä kertaa tissikeskusteluun osallistui myös Apina katolla. Kivaa oli, vaikka väsähdinkin jo puolen yön maissa. Alppilasta oli kuitenkin kätevää kipaista kotiin kävellen. On mukavaa päästä kaikkialle kävellen, se yksi niitä kantakaupungissa asumisen iloja, joita osaan arvostaa lähiössä asumisen jälkeen.

Tällä aasinsillalla pääsenkin kauhistelemaan rakkaan pääministerimme aivoituksia. Hänen mukaansa kun pääkaupunkiseudulla pitäisi suosia puutarhakaupunkimaista yhdyskuntarakennetta. Esikuvina olisi Nurmijärvi tai Espoo. Minusta ajatus on lähinnä pelottava. Onneksi Suomi ei kuitenkaan ole Neuvostoliitto, kukaan ei pakota minua muuttamaan. Mutta haluavatko ihmiset yleensä ottaen muuttaa lähikuntiin omakotitaloihin? Minun kolmekymppisistä tutuistani suurin osa ei. Ovatko he se poikkeus, joka vahvistaa säännön?

Oma inhoni "kaukana asumiseen" juontuu varmaan jo lapsuudesta: jo kuusivuotiaana käytin koulumatkoihin noin kaksi tuntia päivässä. Olen elämäni aikana viettänyt aivan tarpeeksi aikaa joukkoliikennevälineissä.

EDIT: asiasta lisää Kulutusjuhlassa.


Kivempaa asiaa:
Kävin tänään juhlistamassa isosiskoni syntymäpäiviä (olivatkos ne 25-vuotispäivät?) vanhempieni luona. Olen saanut uuden perheenjäsenen, vanhempani ovat ottaneet vuosien miettimisen jälkeen koiran. Ja millaisen! 12 viikkoa vanha Nalle on vilkas eurasier-pentu. Varsin hankalasti kuvattava sellainen.




Nalle tykkää ainakin ruuasta, tutuista ihmisistä, ruoholla loikoilemisesta ja telkkarin katselusta.

Garderoobi kierrättäen

Olen harkinnut viime viikosta asti Tosikon inspiroimana ostolakkoa: en saa ostaa loppuvuonna 2008 uusia vaatteita, lankaa tai kankaita, vaan minun pitäisi tehdä tarvitsemani vaatteet itse. Tosikon suunnittelema kaikkia tavaroita koskeva ostolakko on tosin radikaalimpi, minä saan hankkia käytettyjä vaatteita, kankaita ja lankoja edelleen kirpputorilta. Ajatuksena ei suoranaisesti ole ekologinen ajattelu, vaan enemmänkin rahan säästäminen, omien ompelutaitojen ja kekseliäisyyden kehittäminen sekä kangas- ja lankavarastojen pienentäminen.

Uskon, että minun on hankalampaa sortua vaateostoksille, kun kirjoitan ostolakosta blogiini, vaikka ylimääräistä rahaa tai ostovaatteiden "muka-tarvetta" jossain vaiheessa ilmestyisikin.

Jos joku kokee, että haaste olisi myös heille tervetullut, niin tervetuloa mukaan. Projekti kulkee nimellä Garderoobi kierrättäen.

Mari pohti viime viikolla blogissaan, kuinka ihmiset turhaan heittävät käyttökelpoisia tavaroita roskiin. Kannattaa lukea myös kommentit. Nykyään kierrättäminen ei saisi olla muotia, vaan enemmänkin elämäntapa. Käyttökelpoista tavaraa ei todellakaan kannata heittää pois. Jos ei kirpparille itse jaksa myymään lähteä, voi tavarat lahjoittaa esimerkiksi kierrätyskeskuksiin tai hyväntekeväisyyskirpputoreille. Myös päiväkodit ja koulut ottavat usein mielellään vastaan esimerkiksi askarteluun sopivia materiaaleja. Ja jos jollakulla sattuu olemaan vanhoja tarpeettomia käsityötarvikkeita kaapeissaan, niin minäkin otan mielelläni niitä vastaan.:)

Savoon!

Leninki ja pitsinen mohairhuivi tulivat ajoissa valmiiksi. Kerrankin!

Uskoisin hääparin tuntien, että huomenna on tiedossa vuoden bileet. Olen varautunut yhdeksän sentin koroilla seisoskeluun hankkimalla geelityynyt kenkiin ja hoitamalla muutenkin kintut kuntoon. Voin muuten suositella Freemanin jalkavoidetta, se on edullista ja tuoksuu lähinnä marjaiselle.

Jalkoja hoitaessani tuli taas kerran mieleen, että miksi monilla miehillä jalkapohjat ovat pehmeät kuin vauvan pylly? Minulla jalkapohjissa sen sijaan on vaikka minkälaista kovettumaa, vaikka kuinka huolellisesti jalkapohjiani hoitaisin. Ei ole reilua.

Puvusta, huivista ja paljon muustakin kuvia, kunhan Pohjois-Savosta kotiin palajan. Hauskaa viikonloppua kaikille!

Blogit kunniaan

Olin eilen Blogit kunniaan -tapahtumassa, jossa julkistettiin ja palkittiin "parhaat" blogit, toisin sanoen Digitodayn äänestyksessä hyvin pärjänneet.

Viiniä ja Villasukkia oli ehdolla "harrastus"-kategoriassa. Kategorian voitti Konsolifin-niminen blogi, mutta tuloksista (pdf) näkyy, että tämä blogi kiilasi mallikkaasti kolmanneksi. Kiitos ja kumarrus kaikille niille, jotka blogiani äänestivät, varsinkin kun tämä kevät on ollut blogissa aikamoista hiljaiseloa.

Jos äänestyksestä on tulossa vuosittainen perinne, niin sen voisi organisoida hieman paremmin. Itse en esimerkiksi tiennyt äänestyksestä ja ehdokkaana olostani ennen kuin Mari Koo äänestyksestä blogissaan kirjoitti. Uskoisin, että monilta minunlaisiltani "harrastusbloggaajilta" (vai olisiko "elämäntapabloggaaja" parempi?) äänestys meni kokonaan ohi Digitodayn ollessa tuntematon suuruus.

Olen todella iloinen, että Kulutusjuhla voitti äänestyksessä yhteiskunnallisten blogien sarjan. Kulutusjuhla -blogi on muuten poikimassa kaikille avointa Kulutusjuhla -yhdistystä.

Viime viikosta

Koska äitikin jo kyselee, miksen päivitä blogia, niin pitäähän sitä vähän päivittää jo äidin mieliksikin. Yksi syy päivittämättömyyteen on se, että nettiyhteyden sain hankittua kotiin vasta tänään ja toinen on se, etten ole viime aikoina juuri tehnyt mitään konkreettista. Paitsi jälleen kerran valokuvalapasia.

Viimeisiä opintoja olen saatellut loppuun, käynyt töissä ja harrastanut sosiaalista kanssakäymistä (mikä on varsin kivaa, jei!). Viime viikolla oli kolme tärkeää tapahtumaa, maanantaina osallistuin Villi-kissan 15-vuotispäiville, lauantaina fiilistelin Kumpulan kyläjuhlilla ja sunnuntaina puoli sukua oli katsastamassa uutta kotiani perhetupaantuliaisten muodossa.

Villi-kissi synttäreillään kovin myrtyneen näköisenä:

Mari ja Villi ovat kummatkin varsin kuvauksellisia:Huomatkaa kädet! Ja Villin edelleen myrtynyt ilme.

Lauantaina porhalsin Kumpulan kyläjuhlille heti aamusta, koska kello kymmeneltä alkoi "kilometrikirppis", koko Limingantien pituinen kumpulalaisten oma pihakirppis. En ollut aikaisemmin käynyt kyseisessä tapahtumassa, mutta ensi vuonna menen varmasti uudelleen, sen verran vaikuttunut tänä vuonna olin.

Tunnelma lauantaisilla Kyläjuhlilla oli leppoisa. Aurinko paistoi, liikkeelle olivat lähteneet niin teinit, pariskunnat pienine lapsineen (kantoliinakansaa oli todella paljon!), kuin koiranulkoiluttajat ja eläkeläisetkin. Kirpparilla hinnat tuntuivat todella kohtuullisilta ja kirppispöytien välissä oli aina välillä tankkauspisteitä: myynnissä oli kahvia ja asukkaiden itse tekemiä leivonnaisia. Tätä fiilistellessä oli mukavaa tuntea olevansa helsinkiläinen, vaikka Kumpulan viereisessä kaupunginosassa asunkin.

Kirpparilta löysin kauan kaipaamani Brion kangaspuut. Myyjä pyysi kangaspuista kaksi euroa, jonka mielelläni maksoin, kun setti kerran oli täydellinen laatikkoineen kaikkineen.

Toiselta kirppispöydältä löysin kuuden litran alumiinikattilan värjäyspuuhiin 50 sentillä:

Välillä piti syödä makkaraa, juoda olutta ja kuunnella Telluksen tulevaisuutta:
Ja koko päivän ja illan ihmettelin, että miten kukaan voi pitää Helsinkiä välinpitämättömänä ja inhottavana kaupunkina (kts. äitienpäivän Helsingin Sanomien mielipidekirjoitusosasto, sunnuntai 11.5.2008), kun näkymä ja tunnelma Kumpulassa oli niin iloinen, leppoisa ja vihreä.


Tässä lopussa piti olla video pikku-siilin törmäilystä, mutten saanut ladattua videota .avi-muodossa Bloggeriin tai YouTubeen.

Suosittelen ensi vuonna Kumpulan Kyläjuhlille osallistumista lämpimästi!

Illan soundtrackina on tänään toiminut L7 ja Shove. Pyydän vilpittömästi naapureilta anteeksi, mutta onpas ihan pirun hyvä biisi.

Visuaalisuudesta ja analyysin vaikeudesta

Annikki pohti de Beauvoirista ja Sartresta kertovaa leffaa omassa blogissaan. Olin unohtanut leffan kokonaan, vaikka ajattelin siitä kyllä kirjoittaa leffan katsottuani. Kiinnostukseni pariskuntaa kohtaan on täysin viihteellistä. Filosofia on mielestäni tylsää saivartelua (varsinkin 1900-luvun filosofia) ja Sartren ja de Beauvoirin ajatukset minua eivät kiinnosta lainkaan. Mutta kuten kaikki perusuteliaat ihmiset, olen kiinnostunut erikoisemmista ihmissuhteista ja näistä kuuluisimpia varmaan on Sartren ja de Beauvoirin monimutkainen suhde.

Joka tapauksessa, Annikki kirjoitti blogissaan elokuvasta hyvin eri sävyyn kuin itse olin ajatellut. Havahduin taas ajattelemaan sitä, kuinka lähestyn kaikkea estetiikan kannalta: Minusta elokuvan arvo oli lähinnä sen kauneus. Se oli sikermä kauniita hoikkia ihmisiä, vaatteita ja interiöörejä. Elokuva olisi voinut olla Noa Noan vaatekatalogi. Elokuva tarinana ei hämmentänyt minua lainkaan, pariskunnan säntäilyt olivat minulle ennestään tuttuja de Beauvoirin päiväkirjojen perusteella. Minun on vaikeaa ajatella, että kumpikaan olisi suhteessa alistanut toista: kumpikin oli vapaita lähtemään ja aloittamaan porvarillisen (tuo sana aina naurattaa) yksiavioisen suhteen toisaalla. En ymmärrä ylipäätään, että miten ulkopuolisena voisi tuomita jonkin ihmissuhteen luonteen.

De Beauvoirin päiväkirjat ovat muuten mainiota ajankuvaa, ne kertovat hämmentävän vähän naisen filosofisesta ajattelusta (hyvähyvä!). Sen sijaan ne nostavat esiin itsetietoisen, melkeinpä itserakkaan naisen. Toinen moniosainen elämänkerta, jota voin suositella, on Aino Kallaksen muistelmat. Kallas vasta itsetietoinen nainen olikin.

Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että minusta ei ole tarpeellista kaivaa korkeampia teemoja ja arvoja tarinoista, minulle riittää se pinta. Toisaalta en oikein usko, että olen edes kykeneväinen syvempään analyysiin. Lukiossa inhosin äidinkielentunneilla tehtäviä analyyseja. En nähnyt pintaa syvemmälle, en, vaikka tarinan syvin merkitys minulle selitettiin. Tällä hetkellä gradun suhteen olen huolissani juuri samasta asiasta: Mitä jos en näe aineistossa muuta kuin ne asiat, jotka siinä faktisesti ovat? Mitä tapahtuu, jos analyysissa en näekään salattuja merkityksiä, jotka aineistossa tulisi nähdä? Mistä nousevat teemat ja yleisemmät abstraktit tasot? Minulle on sanottu, että kunhan aineistoa tarpeeksi tutkii, niin kyllä ne sieltä nousevat. Onko se aivan varmaa? Ainakaan tähän mennessä en ole kokenut suurta ahaa-elämystä.

Ylipäätään abstraktit asiat hermostuttavat minua. Jotenkin ajattelen, että konkreettiset (esineen muodossa olevat) asiat näyttäytyvät meille kaikille samalla tavalla, vaikka niin ei tietenkään ole. Minä näen aivan eri asioita esimerkiksi 1700-luvun säätyläisnaisen puvussa kuin joku autonasentaja. Toisaalta autonasentaja näkee perus-Corollassa paljon muutakin, kuin että se on vain auto.

Olen aina ollut hyvin visuaalispainotteinen, varmaankin liiaksikin. Saatan muistaa, mitä ihmisillä on ollut juhlissa päällään muutama vuosi sitten, elokuvista muistan puvustuksen, mutta en juonta. Tärkeät tapahtumat muistan esineiden kautta: muistan mitä siipalla oli päällään, kun tapasimme ensimmäisen kerran (en usko, että hän itse muistaa).

Myös edellä mainittu elokuva jäi minulle mieleen kuvina: de Beauvoirin hiuslaitteet (jotka olivat muuten hieman erilaisia hän todellisuudessa käytti), hotellihuoneiden sisustukset, uimapuvut. Elokuvan kulkua muuttamaton pieni yksityiskohta häiritsi minua suuresti: Sartren rakastajattarella oli modernit alusvaatteet, vaikka 1940-luvun loppupuolella alusvaatteet olivat aivan erilaisia kuin nykyään.

(tässä kohtaa ajatuspaussi)

Toisaalta, onko väärää tapaa tulkita elokuvaa tai kertomusta, olenko tyhmempi kuin muut, jos vain katselen elokuvaa, enkä ymmärrä tai edes näe sen ylempää abstraktia merkitystä? Löytyykö tarinan todellinen merkitys ja teema jostain pinnan alta? Eikö elokuva ole myös se, mitä todella me näemme? Kasvattaako syvempien teemojen näkeminen ja ymmärtäminen jotenkin ihmisenä, vai mikä niiden näkemisen arvo on?

No nyt tämä meni ihme filosofoinniksi. Menen filosofoimaan neuletyöni kanssa.

Onpa muuten upea kuu taivaalla.

Käsityön ja taiteen suhteesta

Olen viime aikoina pohtinut suhdettani käsitteisiin käsityö, taide, taidekäsityö ja käyttötaide. Haluni jäsentää ja järjestää maailmaa luo myös tarpeen määritellä oma työskentelyni. Olen pohtinut omaa identiteettiäni käsitöiden tekijänä ja tulevana opettajana. Olenko "oikea" käsityöläinen vai vain harrastaja? Ovatko suunnittelemani ja tekemäni tuotteet käsityötä vai käyttötaidetta? Uskallanko nimetä itseni käsityöläisten luokkaan?

Kuin sattumalta minun on täytynyt tänään lukea Seija Karppisen väitöskirja Mitä taide tekee käsityöstä? (ladattavissa pdf-tiedostona) esseen kirjoittamista varten. Teos on mielenkiintoisesti kirjoitettu ja suosittelen sitä kaikille kädentaidoista ja taidekasvatuksesta kiinnostuneille. Teoksessa käsitellään juuri pohtimiani asioita.

Väitöskirjassa on tietenkin pääasiassa käsityötaiteen perusopetuksessa, mutta kirjassa pohditaan muutenkin käsityön ja taiteen kompleksista suhdetta. On helpottavaa huomata, että Karppisen haastattelemat asiantuntijatkaan eivät läheskään yksimielisiä taiteen ja käsityön luonteesta ja niiden yhdistämisestä kokonaisuudeksi käsityötaiteen perusopetuksessa. Taiteellista itseilmaisua pidetään hyvänä lähtökohtana, mutta siihen pitäisi saada yhdistettyä käsityötekniikoiden harjoittelu ja hallitseminen.

Lopuksi Karppinen toteaa:
Mitä taide lopulta tekee käsityöstä? Taide antaa käsityölle yhden näkökulman lähestyä asioita, ei paremman eikä huonomman. Taide ei painota niinkään teknistä vaan ennen kaikkea tunteisiin ja kokemuksiin perustuvaa lähestymistapaa. Se etsii sisältäpäin mielen merkityksiä, joita pyritään tuomaan esiin toisille näyttäytymisen muodossa, prosesseina ja tuotoksina.

Minä jäin vielä pohtimaan, että asetelman voisi kääntää myös toisin päin: Antaisiko käsityö taiteelle jotain? Vaikka usein ollaan sitä mieltä, että taide on "ajatus" ja käsityö "tekniikka", niin voisiko taiteen tekeminen lähteä tekniikasta? Voisiko tekniikka itsessään olla taidetta?

Nimistä

Juttelu Särmän kanssa eilen sain minut taas miettimään nimiä. Olen ollut aina kiinnostunut niin etu-kuin sukunimistäkin. Suuri suomalainen nimikirja vuodalta 1985 on ollut ahkeran selauksen kohteena ja Hesarin kastetut ja vihityt -palstat ovat mitä parasta nimien maistelumateriaalia.

Minusta hyvälle etunimelle on muutama peruste:

1. Sen tulee kuulostaa kauniilta ja olla selkeä.
2. Sen täytyy tarkoittaa jotakin, vain foneettisesti kauniit nimet ovat mielestäni tyhjiä.
3. Sillä täytyy olla historia.
   
4. Sen täytyy rimmata sukunimen kanssa, Jessica Möttönen ei vain nyt toimi!
5. Sen tulee olla sen verran harvinainen, että koululuokassa ei ole kolmea samannimistä.

Olen aina pitänyt vanhoista perinteisistä nimistä. Ilokseni olen huomannut, että Helmi, Sofia ja Aino löytyvät Väestörekisterikeskuksen mukaan kymmenen suosituimman tytönnimen joukosta tänä vuonna.

Sukunimiäkin on kiva maistella. Erikoisemmat pistävät silmään ja ne kyllä muistan. Itse olen onnellisessa asemassa, että vaikka etunimeni on tavallisempaakin tavallisempi, on sukunimeni harvinainen eli toista kokonimikaimaa minulla ei ole. Toisaalta harvinainen nimi kuullaan usein väärin. Äkkisältään muistan ainakin neljä erilaista tahatonta väännöstä sukunimestäni.

Nettipersoonani nimi Mielitty on muinaissuomalainen nimi, joka on ollut käytössä niin miehillä kuin naisillakin. Nimi oli käytössä vielä 1300-luvullakin, vuodelta 1319 tieto, että Hattulan Vesannun Paavolla oli emäntänä Mielitty. Samaa juurta oleva nimi on vääntynyt myös muotoihin Mielikkö ja Mielikkä (miesten nimiä) ja Mielikki (naisen nimi).

Nykyään Mielitty ei nauti suurta kansansuosiota. Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan Mielitty-nimen on saanut kaksi naista 1900-luvulla. Minun mielestäni Mielitty on nimenä kaunis, se sointuu kauniisti ja lisäksi sillä on positiivinen merkitys: Mielitty eli mieluinen, toivottu tai haluttu.

Lisätietoa nimistä:

• Suomen sukututkimusseuran artikkelikanta keskittyy lähinnä sukunimiin.
• Helsingin yliopistolla on ollut luentosarja paikannimistä ja henkilönnimistä.
• Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu on mitä parhainta viihdettä. Katsokaapa vain montako Arwenia tai Brookea Suomesta löytyy.
• Jos Googleen laittaa "names" hakusanaksi, niin tulokseksi saa viihteellisiä nimitietokantoja.
• Harmaasusien artikkeli muinaissuomalaisista etunimistä.
• Ajatuksia herättäviä artikkeleita nimistä.