Onnellista joulunaikaa!

Oma jouluaattoni erosi edellisistä: vietin sen kipeänä nukkuen aattovuorokaudesta noin 17 tuntia. Nyt olo on jo parempi, petivaatteet on vaihdettu ja puuhailen lempikotityöni parissa eli pesen pyykkiä. Jos oikein fiilistelen, niin rupean vielä silittämään pellavaisia keittiöpyyhkeitä! Tiskauksen jätän kyllä huomiseen.

Tässä huumoria, joka iskee luultavammin vain käsitöitä tekeviin. Historianelävöittämistekstiilien sijaan tuota voi monen kohdalla soveltaa esimerkiksi neulomiseen...

Joulumusiikiksi sopii loistavat siskokset Kate and Anna McGarrigle. Valitettavasti ihanaa versiota Little Boxes (Petites Boites) -kappaleesta en löytänyt kuin Spotifystä, muille nautittavaksi Petit Annonce Amoureuse:



Nyt alan tutkia Neuhausin suklaarasiaa, keitän päivän toiset kahvit ja nautin kiireettömyydestä, ensimmäistä kertaa viikkoihin.

Hiljaisuuden katkaiseminen

Pieni päivitys, joka on samalla myös mainoskatko.

Ruhtinatar -rosseja:

Eli tänään alkavat Vanhan ylioppilastalon Perinteiset joulumyyjäiset, joille osallistun sisareni Milenan kanssa. Milenan Hippakorujen lisäksi pöydästämme löytyy valokuvaaja Rosemarie Särkän stencil-valokuvakalenteri ensi vuodelle. Wikipedia kertoo mitä ovat stencilit.


Pitsitär-rosseja:


Pöytämme löytää perinteiseltä paikalta, talon 2. kerroksesta, Musiikkisalin aulasta (eli pääovesta sisään, tiukka kaarros vasempaan ja rappuset ylös). Itse olen paikalla varmasti viikonloppuisin, arkisin olen paikalla viiden jälkeen. Niin ja myyjäiset ovat avoinna 13.-23.12. arkisin klo 11-20 ja viikonloppuna klo 11-18.

Uusia nappikaulureita:





P.s. Olen hengissä, mutta en tiedä milloin blogiin muuten palajan. Pitäis ja pitäis.

Aloitin blogin pitämisen ajatuksien järjestämistä varten, elämän järjestämistä varten. Nyt elämä on järjestyksessä ja aikataulutettu. Töissä käydään, vapaa-ajalla puuhataan, kuunnellaan musiikkia, kokataan, opetellaan syömään aamiainen ja päivällinen pöydän ääressä. Viime aikojen suosikkiruoka-aineeksi on noussut bataatti.

Tämä kaikki tuntuu hyvältä, mutta siitä ei ole tarvis raportoida. Asiat ovat olemassa muutenkin. En ole lopettamassa bloginpitoa, mutta en usko, että kovin tiiviiseen postitustahtiin ollaan palaamassa lähiaikoina.

Maybe I'm Right

Näin muutaman päivän kokemuksella täytyy sanoa, että kyllä elo 30-vuotiaana maistuu. Viimeiset viisi päivää ovat olleet parasta pitkään aikaan: paljon tapahtumia, kohtaamisia ja keskusteluja. Tykkään ja kovasti, tällaista voisi olla jatkossakin.

Viime aikoina on tullut kuunneltua seuraavaa:

[Spotifyssä samainen]

Ihastuin alkusyksystä Pete Yornin tuotantoon kovin, vaikka se vähän aikuisrokkia* onkin. Mielenkiintoni heräsi, kun syyskuussa julkaistiin Yornin ja Scarlett Johanssonin yhteistyönä tekemä Break Up -levy. Scarlett Johansson ei ole ainoastaan hurmaavan kaunis ja hyvä näyttelijä, vaan on hänellä vielä mukavan persoonallinen lauluäänikin. Jotkut vain osaavat.


*) Porttiteorian mukaanhan seuraava askel aikuisrokin kuuntelemisesta on rivarinpätkä, farkku-volvo, jälkikasvua ja labbis (vai oliko se kultainennoutaja, whatever). Vaarallista toimintaa siis.

Päivityksestä, aprikooseista ja vähän lahjoistakin

Jos odotatte mielettömiä tekstiiliaiheisia päivityksiä, niin nyt kyllä petytte. Jotain kulisseissa kyllä tapahtuu, mutta hitaasti ja kaikki on vaiheessa. Olen pro-jek-ti-työs-ken-te-li-jä.

Kuten monella muullakin bloggaajalla, minulla päivittäiset marinat, huomiot ja linkit ovat hitaasti valuneet muiden härpäkkäiden, kuten Facebookin ja Twitterin puolelle. Itse tosin olen vain tuolla karvalakkipuolella eli bookissa. En edes uskalla ajatella Twitteriin tai Qaikuun profiilin luomista, en varmaan pääsisi koneelta sitten enää minnekään (nytkin tekee välillä vähän tiukkaa).

Joka tapauksessa, parisen viikkoa sitten mainostin jossain bookin aamustatuksessani, että olen löytänyt uuden aamupalasuosikin. Maustamaton jugurtti (suosin Rainbow'n halpista), auringonkukansiemenet, kaurahiutaleet tai -leseet ja kuivatut aprikoosit ovat mielettömän hyvä ja täyttävä yhdistelmä.




Minua sitten valistettiin, että tavallisissa kuivatuissa aprikooseissa on säilöntäaineena rikkidioksidia ja näinpä todellakin paketin mukaan on. Ostin sitten isommassa S-marketissa käydessäni luomuaprikooseja, joissa ei ole käytetty säilöntäaineita.

Ulkonäöllisesti ero on huomattava. Säilöntäainetta sisältävät Rainbow-aprikoosit (n. 1,90€/250g) ovat kirkkaanvärisiä ja Urtekramin luomu-aprikoosit (n. 3,80€/250g) taas tummia.




Minua ei olisi haitannut, jos ero olisi ollut vain ulkonäössä. Mutta, mutta: rikkidioksidi toimii myös maun säilyttäjänä. Niinpä säilöntäaineettomat luomu-aprikoosit maistuvat jostain syystä samalta kuin kuivatut viikunat. Pidän kyllä viikunoista, mutta aprikoosien haluan maistuvan aprikoosilta. Siispä ajattelin jatkossa elää vaarallisesti ja nauttia aamupalassani 3-4 rikkioksidilla kyllästettyä aprikoosia. Vaihtelun vuoksi voin sitten ostaa Rainbow-taateleita tai -viikunoita, joissa säilöntäaineita ei ole.

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, että käytetäänkö tavallisesti aprikoosipuiden kasvattamisessa lannoitteita ja hedelmien viljelyssä paljon tuholaismyrkkyjä jne. Puolustaisivatko tässä Urtekramin tuotteet paikkaansa maun kustannuksellakin?


***
Ja sitten aivan toiseen asiaan: Minulla on ylihuomenna syntymäpäivä. Itsellisenä naisena minulla ei ole juurikaan pelkoa saada kummallisia tai minkään muunkaanlaisia syntymäpäivälahjoja keneltäkään mieheltä. Joka tapauksessa hihittelin Tytön tilitykselle aiheesta miehet ja lahjat. Parasta postauksessa on seuraava virke:

Sen sijaan jos multa joku joskus olisi vaivautunut kysymään lahjatoiveita, olisi toivomuslista sekunnissa valmis (kirjallisena, printattuna ja laminoituna).

Juuri näin. Siksi olen pyytänyt lähipiiriltä pientä kolehtia goretex-ulkoiluasun hankkimiseen. Tervetuloa järkevyys ja keski-ikäisyys!

Summausta

Tämä kesä on ollut surkein ehkä ikinä. Olen uupunut omien odotusteni ja toiveitteni alle ja lopulta ollut onneton ja levoton. Nyt tilanne on onneksi muuttumassa. Sen huomaa siitä, että keskittymiskyky on palautumassa, monet asiat kiinnostavat ja uuden luominen taas innostaa kolme kuukauden tauon jälkeen. Ihan kaikki ei pyöri oman navan ympärillä ja minusta tulee taas minä. Olen taas päätynyt siihen, että tulevaisuudelta ei kannata odottaa mitään ja mitään ei kannata vakavammin suunnitella. Kyllä kaikki aina jotenkin lutviutuu.

Eilen oli hirvittävän mukava kesänpäättäjäisilta Marin pihalla. Paikalla oli monta uutta hauskaa tuttavuutta. Kysyttäessä yritin määritellä blogini olemusta. Kai tämä vieläkin menee jonkinlaiseen käsityöblogi -kategoriaan, vaikka viime kuukaudet ovat olleetkin sillä saralla hiljaisia. Joskus olen ironisesti(?) nimittänyt tätä lifestyle -blogiksi. Enpä tiedä, blogini taitaa olla samanlainen haahuilija kuin minä, egoni suora jatkehan tämä on.

Tänään illalla suuntaan Lammassaareen, jossa on tanssia ja soittoa. Mukaan Lammassaareen kannattaa varata ainakin hyvät pitäväpohjaiset kengät (pitkospuut ovat liukkaat!) ja taskulamppu. Säätiedotuksen sadetutkan mukaan sadevarusteetkaan eivät olisi huonompi juttu. Musiikista vastaa muun muassa Vallilan Tango, jota olin kuuntelemassa myös viime viikon perjantaina Taiteiden yönä Karhupuistossa.


Ystävykset R. ja J. intoutuivat jenkan pyörteisiin Taiteiden yönä:


Kuvaamani video samasta tapahtumasta. Ihmiset näyttävät ihanan onnellisilta!



Tähän postaukseen piti tulla myös tekstiiliaiheista pohdintaa, mutta kuvat eivät suostu latautumaan. No, seuraavaan postaukseen sitten.

Haircuttia

Sitä perinteistä siis. Pitkät hiukset ovat tuntuneet vaivalloisilta jo pitkään ja tämänkesäisen liikuntainnostuksen takia tukkaa ei ole voinut pitää kuin letillä ja sitä on pitänyt pestä usein.




Eilen se sitten lähti napsnaps vaan ja olo oli heti kevyempi. Minulle oli suositeltu Kalliossa sijaitsevaa Femme Fatale -kampaamoa ja tämän kokemuksen jälkeen suosittelen lämpimästi FF:n Juulia.

Sanoin Juulille ohjeistukseksi, että pituutta hiuksille voisi jäädä lapaluihin ja värin tulisi olla luonnollinen ruskea. Eloisuutta tuomaan halusin raitoja. Juuli ei edes näyttänyt minulle värikarttoja, vaan taikoi minulle unelmieni tukan noilla spekseilläni. Juuli on velho!

Tiedän, ettei kampaus ole mitenkään radikaali, mutta se on minunnäköiseni ja kevyt. Tykkään!





Nuo edelliset kuvat on otettu tuulisella säällä Tuomiokirkon rappusilla, kun taivas meinasi pudota niskaan:


Tämän päivän biisi on ollut Viikatteen Ah ahtaita aikoja (säälin taas naapureitani):

Urbaani eläin

Viime lauantainen Kulutusjuhla ry:n järjestämä piknik on saanut huvittavan paljon huomiota, tosin aivan eri asian tiimoilta, kuin etukäteen ajattelin. Tämän päivän Hesarissa oli juttua siitä (en ole itse asiassa paperiversiota itse edes nähnyt, kun minulle ei Hesari tule [nettiversio]), miten poliisi keskeytti idyllisen parkkipaikkapiknikkimme kesken kaiken. On epäselvää, rikoimmeko jotain lakia vai emme, asiaa selvitetään parhaillaan. Mutta tarkoituksena ei siis ollut tehdä mitään rikollista.

Ikävä kyllä piknikin keskeytyminen poliisin toimesta on saanut pääosan piknikkiä käsiteltäessä, vaikka näin ei tietenkään ollut tarkoitus. Kulutusjuhlan tavoitteena oli järjestää hyväntuulinen piknik, jonka ideana oli pohtia autoilun ja ihmisen suhdetta kaupunkitilassa sekä herätellä ihmisiä ajattelemaan auton käytön tarpeellisuutta ja kyseenalaistamaan, että onko kaupunkirakenteen muokkaaminen autojen ehdoilla järkevää.

Itse tiedostan olevani onnellisessa asemassa: Helsingin kantakaupungissa asuva lapseton nainen ei tarvitse autoa yhtään mihinkään. Fillarilla ja julkisella liikenteellä pääsee kun tarvitsee ja kokopäivätöissä käyvänä minulla on myös varaa taksiinkin silloin tällöin. Olen autoton ja ajokortiton omasta tahdostani.

Tajuan, että kaikki eivät ole samassa tilanteessa minun kanssani. Mutta sitä en ymmärrä, miksei kaupunkirakennetta Helsingissä automaattisesti suunnitella tiiviiksi ja palveluita helpommin saavutettavaksi. Matti Vanhasen ”hajakeskitetty himmelimalli” aiheuttaa minussa vilunväreitä. Kliseisesti sanottuna minusta kaupunkien pitäisi olla ihmisen kokoisia. Palveluiden pitäisi olla saavutettavissa helposti, kävellen tai pyöräillen. Siitä hyötyisivät kaikki.

Ihmiset viihtyvät ja haluavat asua erilaisissa ympäristöissä. Kyselyiden mukaan suuri osa suomalaisista tosiaan haluaisi sen omakotitalon järven rannalta koivumetsän katveesta. Minua aina mietityttää, ketä nuo ihmiset ovat, koska omassa tuttavapiirissäni ei heitä ole. Toisenlaisesta kysynnästä kertoo myös se, että kiinteistöjen hinnat Helsingin kantakaupungin alueella ovat korkeat. Joidenkin ihmisten täytyy siis todella rakastaa tätä kivierämaata, koska he vapaaehtoisesti tunkevat asumaan tänne kylmään ja kovaan kaupunkiin ja maksavat vielä itsensä kipeäksi siitä ilosta.

Minä olen yksi heistä. Rakastan Vallilaa, vilkasliikenteistä Mäkelänkatua ja sieltä kantautuvaan raitiovaunujen kirskuntaa. Minusta on hienoa, että samassa korttelissa on videovuokraamo irtokarkkilaareineen ja lähipitseria, aivan vierestä löytyy myös kioski, apteekki, lähikauppa ja monta muuta palvelua. Minusta on ihanaa puikahtaa ulko-ovesta kadulle jolla kulkee ihmisiä. On mieletöntä, että baariin voi kipaista lähikortteliin tai jos ihan hurjaksi heittäytyy, 15 minuutissa kirmaa omin pikku-jaloin Kallion puolelle baariin. Töihin hurautan pyörällä alle 20 minuutissa, keskustaan 15 minuutissa tai toiselle puolelle kantakaupunkia.

Minä olen urbaani eläin. Meitä on paljon ja meidät tulee ottaa huomioon kaupunkia suunniteltaessa.



P.S. Vallilan Nuorisojärjestöön voi liittyä Facebookissa.

Fillarill'

Kaikki, jotka tätä blogia ovat vähän pidemmän aikaa seuranneet, tietänevät, että olen armoitettu sohvaperuna ja urheilunvihaaja.

Mutta nytpä kuuluu aivan kummia: olen koukussa pyöräilyyn ja parin päivän tauko saa levottomaksi. On ihanaa mennä vain ja viilettää ajattelematta yhtään mitään kuin ehkä seuraavaa ylämäkeä.*

Mieleeni myös hiipinyt muuan pelottava ajatus: onko ihmisten motivaatio suorittavan liikunnan harrastamiseen ylipäätään sama kuin minulla nyt? Onko tarkoituksena vain tyhjentää aivot, viettää hetki pois omista ajatuksista?


*) Bonuksena vyötärö ja lantio ovat kummatkin kaventuneet neljä senttiä kahden kuukauden aikana ja rintavarustuskin on (onneksi) pienentynyt, mutta painoa on tippunut vain kilon verran. Lihaksia on ehkä siis tullut lisää?

Siuntiossa, osa 2

Jatkuvan (mutta erinomaisen!) viisikkomaisen tankkauksen lisäksi Siuntiossa tuli piipahdettua keskustassa Fanjunkarsissa . Siis siinä samaisessa torpassa, jossa Charlotta Lönnqvist hyysäsi Aleksis Kiveä viisi vuotta, toisin sanoen toimi A. Kiven mesenaattina. Olin jotenkin ennen siinä luulossa, että Charlotta olisi ollut varakkaampi leskirouva, mutta luulin väärin. Charlotta olikin pitokokki, nuorten neitojen talousohjaajatar ja sanotaan hänen myös olleen sudenmetsästäjätärkin.

Alkuperäinen Fanjunkars paloi Neuvostoliiton Porkkala-miehityksen aikana ja vuonna 2006 saatiin valmiiksi aikalailla alkuperäistä rakennusta muistuttava talo. Ankaran yksinkertaista replika-torppaa oli somistettu aikalaistekstiilein, erityisesti pidin sängynpäädyllä roikkuneesta kaitaleista virkatusta torkkuhuovatusta/-shaalista.




Shaali on koristeltu paisley-kuvioin, jotka olivat yksi 1800-luvun muotikuvioista, tosin ennemminkin kudotuissa ja painokuviollisissa shaaleissa. Paisley-kuviot on tehty shaaliin ristipistoin ja nyt shaali on nurjapuoli päällepäin eli siksi kuvio näyttää epämääräiseltä. Shaalimalli on kaunis ja pienellä vaivalla toteutettavissa nykyäänkin.


Helmikirjailtu pikkuliina Fanjurkarsissa:


Siuntiossa on pienehkö, mutta hieno ja todellakin käymisen arvoinen kotiseutumuseo. Opas (siis museovahtimestari) on kokoelmasta enemmän kuin innostunut ja mielellään kertoo kaikista esineistä. Seuraavat kuvat ovat Siuntion kotiseutumuseon esilläolevista kokoelmista.






Kotiseutumuseon hellyyttävin esine on luultavammin sota-aikainen puhdetyö: puisen muistorasian kylkiin on haparoivasti kuvattu puita ja melko ilkeännäköinen valas (vai mikälie kaskelotti).





Kotiseutumuseon virestä voi puikahtaa ylös mäelle, joka ymmärtääkseni on Krejansberget. Näkymät ovat mahtavat ja pronssikautiset hautaröykkiöt samoin. Ensi kerraksi jäi kiipeäminen Skällbergetille, linnavuorelle.



Joku hippi kiipeili hautaröykkiön reunaa, vaikka se on varsin paheksuttavaa.


Mitä tästä kulttuuriretkestä opimme? Ainakin sen, että jokainen kotiseutumuseo on käymisen arvoinen, varsinkin jos on kiinnostunut esinekultturista.

Siuntiossa, osa 1

Lainasimme lauantaina Ihmissuhteen kanssa vanhempieni autoa ja karautimme muutama kymmentä kilometria länteen päin Ihmissuhteen vanhempien mökille Siuntioon. Täytyy sanoa, että kyllä yksityisautoilu on välillä todella mukavaa, kun ei tarvitse lainkaan välittää aikatauluista. Menopeli vain alle ja menoksi!

Itse kuljen henkilöautolla niin harvoin, etten jaksa tuntea huonoa omaatuntoa muutamista "turhista" kilometreistä. Ja eiväthän ne edes ole turhia, jos matkatessa tutustuu kauneimpaan suomalaiseen maaseutuun, Länsi-Uudenmaan lehtoalueisiin ja kulttuurimaisemaan.


Ihastelin pienen kukkatarhan pikkuruisia kukintoja:



Minulle kyllä kerrottiin ylläolevien kukkien nimet, nyt olen ne jo autuaasti unohtanut. Ylemmän kuvan kukinnon halkaisija on noin 1,3cm, alemman 1,7cm.


Makoilin ruohikolla hetken lehdon kupeessa, kun aurinko sunnuntaina suvaitsi näyttäytyä:

Jussia

Tänä(kin) vuonna suuri osa juhannusviikonlopusta menee kaupungissa. Tänään olen ehtinyt vetelehtiä kotona, käydä kaupassa, päällystää nappeja, harrastaa vähän Kool Aid -mehujauheilla värjäystä ja syödä juhannuslounaan.

Ompelin päällystämäni napit tunikaan ja nyt tunika on valmis:


Tunika on ihan jees, se on nätti ja mukava päällä, mutta ruumiinrakenteelleni se on vähän liikaa äitiysmallia. Tunika toimisi varmaan paremmin vyön kanssa, mutta ennen vyön ompelemista voi tuossa tunikassa hyvin leikkiä olevansa seitsemännellä kuulla raskaana (niin ja minähän en sitten oikeasti ole).




Tunikassa on niskassa halkio ja napitus. Nappeja ei tarvitse avata, jollei ole laitattanut itselleen todella isoa kampausta.




Tunikan kaava on viime talven Ottobre-lehdestä (5/2008). Muokkasin kaavaa omille mitoilleni sopivammaksi, mutta hartialinjaa olisi voinut muuttaa vielä sirommaksi. Joka tapauksessa olen tunikaan tyytyväinen ja tulen varmaan tekemään samalla mallilla vielä kesämekonkin. Pidän Ottobren malleista todella paljon. Viime talven ja tämän kevään (2/2009) lehdissä on monta toteutettavaa mallia.

Hihansuihin tuli kuminauharypytyksen sijaan södet napit:

Tunikan kangas on eläväpintaista viskoosia. Kangas ei ole vaaleanpunaista vaan se on kudottu punaisesta ja valkoisesta langasta, jolloin kauempaa katsoessa kangas näyttää vaaleanpunaiselta. Olen pihdannut kangasta jo kauan, olen ostanut sen ehkä viisi vuotta sitten Matan Tekstiilistä. Nyt kangas sitten pääsi käyttöön kesätunikassa. Kunhan vielä tulisi se kesä...

Nyt jatkan iltaa Sherlock Holmesin ja vodkakirsikoiden keralla hyvässä seurassa.

Hauskaa juhannusta kaikille!

Koittakaa kestää

Olen rasittava ihminen, kun aina hoen yhtä ja samaa, mutta rakastan kaupunginosaani Vallilaa niin kovasti, että paikkaa on vain pakko hehkuttaa!




Alkukesäinen Vallila on ehkä maailman hurmaavin paikka. Tunnen itseni hyvin onnekkaaksi, kun saan asua täällä. Istun tällä hetkellä kotona sängyllä ja ikkuna on apposen auki niin että pieni kotini avautuu oikeastaan terassiksi. Vaikka Mäkelänkadulle on matkaa vain voin 50 metriä, ei sieltä kuulu kuin vaimeaa huminaa. Sen sijaan naapuritalosta kuuluu voimakasta vislausta kuin paikalla olisi isompikin parvi eksoottisia lintuja: Jaco juttelee taas pitkän talven jälkeen koko naapuruston kanssa ikkunasta. Jaco osaa viheltää tunnistettavasti muutamia lauluja, Nokian tekstiviestiäänen ja polite-soittoäänen (ei Nokia-tunen, kuten olen aikaisemmin virheellisesti ilmoittanut).

Koska olen luonteeltani huolehtija, olen huolissani, että joku päivä joudun huomaamattani pois ihanasta Vallilastani ja yhtäkkiä huomaan asuvani jossain ihan muualla. Toivottavasti se päivä ei tule ikinä.

[Itseasiassa kirjoitin edeltävän tekstin jo eilen, mutta istun taas sängyllä ja nautin ihanasta alkukesästä. Ikkunaa voi mainiosti pitää auki, vaikka kello on yli yhdeksän illalla.]


Muuten jatkan keskeneräisten töiden parissa. Virkattu torkkupeitto tuli aloitettua jo viime kesänä, mutta paloista on valmiina vasta suurinpiirtein neljännes. Paloja on tällä hetkellä noin 75 kappaletta ja virkkausmotivaatio on, noh sanotaanko aika vähäinen.




En edelleenkään tiedä tuleeko tuosta todella torkkupeitto aikuiselle ihmiselle vai ehkä siskon kissoille, mutta pidän noista värisävyistä todella paljon, niistä tulee mieleen 1920- ja 30-luvun ryijymallit.

Käsityöstä pitkästä aikaa

Mielenkiintoisin uusi blogituttavuus on minuakin yliopistolla opettaneen käsityötieteilijä Miia Collanuksen Tavan takaa.

Vaikka itse ajelehdin (tai purjehdin?) yhä kauemmaksi opettajuudesta ja käsityötieteestä, ovat Collanuksen tekstit virkistäviä ja hyvin muotoiltuina herättävät ajatuksia. Postaus kokeilevasta käsityöilmaisusta on niin totta:

Koulukäsityön pitäisi olla kulttuurikasvatusta, jonka erityisyys on materiaalisen kulttuurin näkökulmassa. Käsityön tekeminenhän ei ole mitään teknistä puikkojen heilutusta (se on myös sitä), vaan maailman materialisointia, pohdiskelua, kannanottoa ja kokeilua. Jossa pitäisi sallia ns. epäonnistuminen.

Itse olen monesti pohtinut miksei koulukässä ole nykyään jotain ihan jotain muuta kuin mitä se tällä hetkellä yleensä on? Mahdollisuuksia olisi niin paljon! Suomessa kenenkään ei tarvitse enää tehdä tarpeeseen vaatteita tai muita tuotteita, vaan niitä tehdään tai ainakin pitäisi tehdä siksi, että niiden valmistaminen tuottaa mielihyvää ja siinä samalla niiden tulisi olla tarpeellisia.

Kuitenkin yleisesti ajatellaan, että yläkoulun tekstiilityöntunnit läpikäytyään oppilaalla tulisi olla hanskassa sukkien neulominen ja vaatteiden ompeleminen, vaikka opetussuunnitelman sisältö on oikeasti hyvin väljä. Erilaiset tuotteiden valmistamiseen tähtäävät tekniikat mielletään jonkilaisiksi kansalaistaidoiksi, vaikka todellisuudessa harvalla nuo taidot kuitenkaan peruskoulun jälkeen ovat hallussa.

Koulukäsityön sisällöt ajatellaan edelleen prosessi/produkti -asteikolla. Vaikkei lopullisella tuotteella ole enää (onneksi!) niin suurta merkitystä, on painopiste osalta siirtynyt produktista prosessiin ja oman oppimisen reflektointiin. Sen sijaan, että huomio kiinnittyisi ympäröivään maailmaa, kiintopiste on edelleen pelkästään oma toiminta.

Mihin ovat jäänyt vastuulliseksi kuluttajaksi oppiminen, tutustuminen materiaaliseen maailmaan, arkipäivän esineisiin ja kulutusvalintoihin? Näitä asioita pohdittaessa käsityö opetusaineena olisi aitiopaikalla! Kulttuuri- ja muotoilukasvatus, joissa edellä mainittuihin asioihin paneudutaan, pitäisi saada paljon tärkeämmäksi osaksi käsityökasvatusta tai pikemminkin käsityökasvatusta pitäisi tehdä kulttuuri- ja muotoilukasvatuksen näkökulmasta.

Nyt tulee järisyttävä paljastus: en välittänyt koulukässästä itse aikoinani ollenkaan, mutta rakastin kuvataidekoulua! Kuvataidekoulussa työskentely oli paljon vapaampaa, mutta työskentely oli kuitenkin tietyllä tavalla tavoitteellista ja tuloksia syntyi joka tapauksessa. Uskoisin, että tapani työskennellä, katsoa, kokeilla ja protoilla käsitöiden parissa on aika pitkälle peräisin Vantaan kuvataidekoulusta.

Se käsityöstä tällä kertaa.
***


Huomenna on tiedossa Arabianranta-Toukola-Vanhakaupunki -kaupunginosayhdistyksen kierrätystapahtuma ja piipahdus työasioissa LankaMaailma Nordian Neuletapaamisessa, jossa en olekaan ennen käynyt. Liikkuminen tottakai tapahtuu fillarilla, kun on luvattu nättiä ilmaa. Luvassa on siis paljon kivaa!

Pilkahduksia

On harmillista, ettei hyviä fiiliksiä juuri pysty levittämään blogin kautta. Tänään on ollut erinomainen päivä. Tai itseasiassa vaikka viimeisen viikon aikana on ollut enemmän flunssapäiviä kuin terveitä, on kuitenkin yleisfiilis ollut todellatodella hyvä. Epäilen, että minusta kuuluu tasainen hyrisevä kehräys, kunhan tarpeeksi tarkasti kuuntelee.




Mitään ihmeellistä uutta ei ole tapahtunut tai tapahtumassa, kunhan nyt vain on kivaa. Tänään on ollut ihana auringonpaiste ja pääsin taas pyöräilemään, kun flunssa on hieman hellittänyt.

Tykkään.

Ehkä tämä johtuu keväästä, en tiedä. Toivon muistavani tämän tunteen ensi keväänä, niin kuin nyt muistan viime kevään ahdistuksen. Valitettavan usein onnentunne on helpommin unohdettavissa kuin negatiivinen tunneasteikko. Siitä tämä postaus.




Ja hyrinää vain lisää, että vuosi sitten maaliskuussa aloitettu kesäneule on vihdoin valmis! Parempia kuvia ja raporttia projektista tulossa, kunhan hovikuvaaja ja minä olemme valoisaan aikaan kummatkin vapaana.


Lopuksi nolon ihana (vai ihanan nolo?) Ultra Bran Villiviini:

Videosta en edes sano mitään.

Apina Tallinnassa

Tervetuloa mukaan!
Apina viihtyi St. Patrick's Pubissa (Vana-Posti 7)


Kuten edellisestä postauksesta saattoi lukea, viikonloppu hurahti Tallinnassa. Laukkuuni sujahti Vallilasta kohti Linda Linen terminaalia kohti lähdettäessä Apina. Itseasiassa Apina muutti luokseni jo viime keskiviikkona, kun Hesyn Perintöpuodin ohi porhaltaessani hänet ikkunassa istumassa näin.

Pieni käsinukke ei olisi luultavammin kiinnittänyt huomiotani muuten, mutta se oli luultavammin kotoisin samasta neuvostoliittolaisesta lelutehtaasta kuin yksivuotiaana Sotšin tuliaisina (?) saamani Affe-apina. Affe ei tosin ole käsinukke vaan ihan oikea apina pitkine jalkoineen ja häntineen. Affe on tällä hetkellä siirtynyt jo eläkkeelle ja majailee jossain päin kotiani luultavammin lankapussien keskellä torkkuen.

Joka tapauksessa, Apina siis lähti minun ja Ihmissuhteen mukana tutustumaan Tallinnaan. Kävi ilmi, että Apinalla oli matkaseurana Punainen Lintu ja ne viihtyivät arvelluttavan hyvin yhdessä. Esimerkiksi Pierre Chocolateriessa ne söivät chilisuklaata ja joivat (hieman makaaberia kyllä, mutta vain lämpimän kevätpäivän kunniaksi) olutta ja kirsikkamehua.



Raskauttavaa todistusaineistoa:


Minulla oli Tallinnassa mukavaa, kuten aina. Ilma oli ihana, kävelin jalat rikki, ihmettelin taas näkemiäni uusia yksityiskohtia Vanhassa Kaupungissa ja muuallakin. Vähän väliä piti pysähtyä pällistelemään ja ihastelemaan uuden arkkitehtuurin helmiä ja kamaluuksia.

Vanhassa Kaupungissa on muuten ilmestynyt monien talojen seiniin lasilaattoja, joissa kerrotaan talojen historiasta. Mielestäni aivan loistava idea, koska olen monesti pohtinut milloin mikäkin talo on rakennettu, miten taloa on laajennettu eri vuosisatoina ja millaisia ihmisiä missäkin talossa on asunut. Nyt talon tarinan voi tarkistaa talon seinässä olevasta laatasta!


Keskiaikaista rakennuskantaa:
Osaako kukaan kertoa mitä nuo aukot talon seinissä ovat. Tuuletusaukkojako?


Kevät oli pari päivää edempänä Tallinnassa kuin Helsingissä ja taivas oli kirkkaansininen kaikki kolme päivää:


Ostin minä vähän tuliaisiakin, Liann Lõngadista lähti mukaani paksua "pompahtelevan" kierteistä merinovillaa (38kr/kerä). Titan Woolin puuvillakin olisi kiinnostanut, mutta pitäähän sitä jättää seuraavaksi kerraksikin jotain ostettavaa...




Keskustorille olivat ilmestyneet vanhan tavaran myyjät. En tiedä ovatko he siellä joka päivä myymässä, mutta ainakin sunnuntaina olivat. Rouvilla on myynnissä kaikenlaisia astioita, kirjoja, neuleita, vanhoja lankarullia ja eräältä myyjältä löysin nappiaarteen. En ostanut kaikkea, vaikka sopuhintaan napit sainkin.




Edellisen postauksen kommenteissa minulta kysyttiin vinkkejä kohteisiin Tallinnassa. Minusta Tallinnassa on mielettömän paljon nähtävää. Jokaisen lempikohteet tietenkin vaihtelevat omien kiinnostuksenkohteiden mukaan. Itse tykkään nuohota toreilla ja istuskella baareissa.

Linkkejä Tallinna-katsauksiini: tämän vuoden tammikuussa olin viimeksi Tallinnassa (osa 1 ja osa 2), kesällä 2007 olin shoppaamassa Särmän kanssa ja joulukuussa 2005 olin myös lankamatkalla. Toivottavasti postausten vinkeistä on hyötyä.

Vappua ja toukokuuta!

Viikonloppu kuluu mukavissa merkeissä valkosipulileivistä, pelmeneistä, oluesta, auringosta ja WLANista nauttien.

Olen (taas) Tallinnassa!


Kuva täältä.

Kenkäongelman ratkaisu

Pari päivää sitten kihersimme ystäväni R:n kanssa kun muistelimme lukioaikaista pukeutumistyyliämme. Käsittämättöminta on, että silloin 90-luvun puolessa välissä meidän mielestämme oli todella kätevää omistaa ainoastaan yhdet kengät, jotka tietenkin olivat Dr. Martensit.

Martensit muka sopivat käytettäväksi niin talvella kuin kesälläkin. Ja maiharit olivat mitä loistavin varuste festareille... Todellisuudessa, kuten kaikki martenseja käyttäneet tietävät, kyseiset kengät ovat Suomen talvessa älyttömän liukkaat ja kesällä taas hautovan kuumat. Muttei se silloin menoa haitannut ja maiharit sopivat ah-niin-taiteellisten kuvataidelukiolaisten tyyliin. Muistan myös järkeilleeni, että raskaat kengät tasapainottavat jyhkeällä ulkonäöllään muuta kroppaa...


Ilosaarirockissa vuonna kukka ja kivi... ei kun 1998.


Ylläolevassa kuvassa näkyy festarivarustus yhdentoista vuoden takaa. Ja tosiaan, kuvaan ovat päässeet myös luottokengät, karmeannäköiset ja pöyiset mustat kahdeksanreikäiset(?) Martensit.

Nykyään kesäkaudella pidän mahdollisimman kevyitä kenkiä. Suosikkejani ovat varvassandaalit ja erilaiset balleriinat. Uusimmat balleriinani hankin Violetin ja Aurora Borealiksen vihjeiden avulla, kun pähkäilin muutama viikko sitten blogissa kenkäongelmaani. Kiitos heille avusta! Clarksin Cocoa Creme -kengät ovat uudet suosikkini.


En ole vielä päättänyt onko pieni rusetti liikaa vai ei. Rusetin saa kuitenkin irrotettua helposti.

Pääsiäinen kuvina

Olimme eilen vanhempieni luona pääsiäislounaalla ja -kahveilla. Äiti oli tehnyt perinteiden mukaisesti pashaa ja minä ja nuorempi pikkuveli hoidimme koristelun.

Veljen tyyli oli hieman anarkistisempi, itse yritin pysyä kuvioissa.:)


Perheen valloittavin perheenjäsen on vanhempieni koira Nalle. Nalle on edelleen kovin nuori, alle yksivuotias, mutta ei todellakaan enää mitenkään pieni. En ollut tajunnutkaan, että eurasiereista tulee noin isoja. Luonteeltaan Nalle on kuitenkin hyvin lempeä, vaikkakin välillä ärsyttävän välinpitämättömän kissamainen. Suurimman osan ajasta Nalle näyttää hyvin huolestuneelta.


"Mitä tapahtuu?"

"Voivoi, kun ei vaan mitään kävis. Maailmanloppu on täällä ihan justiinsa."


Pääsiäiseen on kuulunut paljon kävelyä vastapainona Mignon-munien, pashan ja mämmin syömiselle. Olen hieman pettynyt, että luvattua lämpöaaltoa (ts. +11 astetta) ei tullutkaan, vaan lämpötila on Helsingissä pysytellyt +5 asteen molemmin puolin.





Ostin itselleni pääsiäislahjan, uudet korvakorut. Tamperelaisen Susanna Nurmisen uniikkikoruja voi ostaa ainakin Helsingissä Jonkista.



Kyllä täällä on vähän neulottukin. Tosin Tilli-paita ei ole edistynyt mihinkään. Kuten ennustin, tekeminen on nyt tyssännyt puhvihihoihin.

Linkkivinkkinä: Ystäväni Visualisti on tehnyt ihania nappimagneetteja, jotka (tottakai!) sopivat väreiltään täydellisesti heidän kotinsa muuhun sisustukseen. Visualisti ottaa myös upeita valokuvia, olen kade (ja haluan myös järkkärin).