Ei ahdista
Blogin päivitystahti taitaa hiljetä, kun kaikki oma pääkoppa pysyy rauhallisena. Opiskelut sujuvat miten sujuvat ja omat projektit kulkevat siinä sivussa. Kevät on tullut ja olen päässyt taas käyttämään lukuisia kevätkenkiäni. Varsin mukavaa.
Viimeaikoina on tullut vietettyä aikaa päättöharjoittelun merkeissä peruskoulussa. Yläkoululaiset ovat kyllä aika muruja: Tänään olin mielenkiinnosta seuraamassa seiskaluokkalaisten englannintuntia ja 90 minuutin tunnista meni 30 minuuttia sopivan istumajärjestyksen löytämiseen. Lopulta opettaja päätyi järjestämään oppilaat klassiseen "tyttö ja poika parina" -systeemiin.
Omat oppilaani sen sijaan huusivat "jesh", kun kuulivat ensi viikolla alkavasta uudesta tekstiilityön tuotesuunnitteluprojektista. On tuo opetusharjoittelu loppujen lopuksi palkitsevaa, varsinkin kun kuulee positiivisia spontaaneja reaktioita.
Olen katsellut muutto-/muutoskaipuussa asuntoja Etuovi.comista. Vuokrat ovat niin pilvissä, että saanen jatkossakin tyytyä Helsingin kaukaisimpiin kolkkiin. Rasittavaa. Ei ahdista, mutta kaipaan muutosta. Olen kyllästynyt pimeisiin rumiin huoneisiin, rumaan lattiaan, typerään tilaratkaisuun, säilytyskomeroiden puutteeseen ja kaukaiseen sijaintiin keskustasta. Elämän väliaikaisuus ottaa päähän. Minä haluaisin asettua.
Jotain aivan muuta:
Minun taivaani (jos sellaiseen uskoisin) muistuttaisi paljon Alcinoen taivasta. Mielelläni ottaisin vielä samantyyppisen ullakkoasunnonkin!
Viimeaikoina on tullut vietettyä aikaa päättöharjoittelun merkeissä peruskoulussa. Yläkoululaiset ovat kyllä aika muruja: Tänään olin mielenkiinnosta seuraamassa seiskaluokkalaisten englannintuntia ja 90 minuutin tunnista meni 30 minuuttia sopivan istumajärjestyksen löytämiseen. Lopulta opettaja päätyi järjestämään oppilaat klassiseen "tyttö ja poika parina" -systeemiin.
Omat oppilaani sen sijaan huusivat "jesh", kun kuulivat ensi viikolla alkavasta uudesta tekstiilityön tuotesuunnitteluprojektista. On tuo opetusharjoittelu loppujen lopuksi palkitsevaa, varsinkin kun kuulee positiivisia spontaaneja reaktioita.
Olen katsellut muutto-/muutoskaipuussa asuntoja Etuovi.comista. Vuokrat ovat niin pilvissä, että saanen jatkossakin tyytyä Helsingin kaukaisimpiin kolkkiin. Rasittavaa. Ei ahdista, mutta kaipaan muutosta. Olen kyllästynyt pimeisiin rumiin huoneisiin, rumaan lattiaan, typerään tilaratkaisuun, säilytyskomeroiden puutteeseen ja kaukaiseen sijaintiin keskustasta. Elämän väliaikaisuus ottaa päähän. Minä haluaisin asettua.
Jotain aivan muuta:
Minun taivaani (jos sellaiseen uskoisin) muistuttaisi paljon Alcinoen taivasta. Mielelläni ottaisin vielä samantyyppisen ullakkoasunnonkin!
posted by Mielitty at 6:02 PM
9 Comments:
Oman kokemukseni perusteella juuri oppilaat ovat se opettajantyön suola. Minä ainakin tulin aina omieni kanssa toimeen, vaikka sitten rehtorien, muiden opettajien ja vanhempien kanssa saikin vääntää kättä asiasta jos toisesta. En sitten tiedä, alkaisiko se suolakin jossain vaiheessa hieroontua kyynisyyden repimiin haavoihin vai jaksaisiko sitä eläkeikään asti kohdata jokaisen uuden vuosikurssin oppilaat yksilöinä ja ihmisinä.
Sovitaan tältä istumalta, että jos minä menen edeltä ja taivaaseen päädyn, varaan sinulle naapurihuoneiston. Vaihdat sitten, jos ei miellytä. Siellähän se käy helposti.
Kunhan oppilaat oppii tuntemaan, niin kyllähän osasta kouriutuu oikeita kullanmuruja. Toisista on taas on vaikeampi saada otetta. Mutta ajatus siitä, että viettäisi peruskoulussa yli 30 vuotta putkeen opettamassa on lähinnä absurdi.
Naapurihuoneiston varaaminen kuulostaa hyvältä.:) Kiitos!
Kyselisin edelliseen postaukseen liittyen, että kestääkö tuollainen satiininauha käytössä kauniina? Toisaalta, helppo se kai on uusiakin.
Minä sain oikean pysyvän kodin vasta 35-vuotiaana! Minulle asuinalue on hurjan tärkeä, joten nyt sitten maksetaan itsemme kipeiksi siitä ilosta. Kotiäitinä ja -työläisenä vaan vaikuttaa niin paljon mielenterveyteen, kun voi piipahtaa samalla kadulla kahvilaan tai, tuota noin, Tiimariin! Ja ikkunan alla liikkuu paljon ihmisiä.
Mihin uskot, kun et taivaaseen?
Olen käyttänyt paljon satiininauhaa ihan käyttöneuleissa ja hyvin se tuntuu kestävän. Nauhan päät kannattaa aina polttaa, että nauha ei purkaannu.
Jos oman (=pankin) kodin joskus hankin, niin se ei saa olla mikään kompromissi. Sitä ja lottovoittoa odotellessa.:)
Uskon, että kuoleman jälkeen ajatustoimintamme sammuu ja ruumiistamme tulee matojen ruokaa ja siinä se. Elämä kannattaa siis käyttää hyödyksi.
Et siis usko, että ihmisellä olisi mitään muuta kuin ruumis? Sielu vaikkapa? Tai jokin henki, joka ei sammuisi, vaikka ruumis katoaakin?
Tässä vaiheessa voisin esittää vastakysymyksen: Miten ketään anonyymiä kiinnostaa se mihin minä uskon ja mihin en?
Koska vaikutat muuten niin fiksulta. Osuin arkaan kohtaan, anteeksi.
Et osunut arkaan paikkaan, minä en vain ymmärrä mitä MINÄ saan yksipuolisesta keskustelusta anonyymin kanssa.
Linkkivinkkinä laitettakoon keskusteluohjelma pyhyydestä, jossa minun mielestäni Arno Kotro puhuu asiaa pyhyyden ja ateismin suhteesta.
Pitänee vielä sanoa, että minun mielestäni ihmisen fiksuus ja se mihin hän uskoo/ei usko eivät ole yhteydessä toisiinsa.
Lähetä kommentti
<< Home